Me tykätään kokata yhdessä.Varsinkin leipoa.
Tyttöni meni isoäidilleen yöksi ja minä sainkin viettää aikaa kolmistaan poikieni kanssa.
Poikien kanssa tuntuu, että kokoajan pitää tapahtua .
Pienen kanssa siksi, että hän on pienuuttaan vielä malttamaton ja haluaa kovasti, kovasti auttaa.
Ison kanssa siksi, että hän vain on luonteeltaan sellainen.
Jauhot ja maidot on kaadettu jo kaikkinensa ennenkuin ehdin sanoa odota ja
pöydän ääressä istutaan jo kun viimeinen vohveli on vielä pannussa ja hilloakin on jo otettu.
Vaatii ponnisteluja saada tuikutkin paikalleen ja pöytä mukavan tunnelmaiseksi.
Kun minä vasta laitan kermavaahtoa vohvelille on isompi veljeksistä jo valmis nousemaan pöydästä.
Pienempi jää huolellisesti nuolemaan hilloa ja kermavaahtoa vohvelin päältä ja kun kasvoilla ja käsissä on tarpeeksi paksu kerros tahmeaa mansikkahilloa, on hän valmis lähtemään isoveljen perään leikkimään.
Kasvo ja käsipesun jälkeen
minä jään yksin pöytään syömään vohveliani kaikessa rauhassa pohtien samalla sitä, kuinka onnekas olenkaan ja kuinka täyteläinen tämä hetki onkaan.
